Vaihtoehtoja psykiatrian lääketieteelliselle mallille | Professori John Read
Vaihtoehtoja psykiatrian lääketieteelliselle mallille | Professori John Read | Tämä on minun ja professori Readin 7. yhteinen jakso. Jakso on osa keskustelusarjaa, jota teemme yhdessä.
Tällä kertaa puheenaiheena on vaihtoehdot lääketieteelliselle mallille.
Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys, ja videon sisältö löytyy myös tekstimuodossa videon alta.
Vaihtoehtoja psykiatrian lääketieteelliselle mallille | Professori John Read
Sinua voisi kiinnostaa myös tämä:
Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström
Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin?
Johdanto
Piia: Hei! Olen Piia Tuominen, ja tänään seurassani on professori John Read Lontoon East Londonin yliopistosta. Olet myös International Institute for Psychiatric Drug Withdrawal -instituutin puheenjohtaja.
Tämä keskustelu on osa sarjaamme, jossa haastamme mielenterveyden lääketieteellistä mallia. Sarjan tavoitteena on edistää inhimillisiä, näyttöön perustuvia palveluja, jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia. Tämä on seitsemäs yhteinen jaksomme.
Kerron hieman taustastani. Olen entinen psykiatrian potilas, ja käytän esimerkiksi podcastiani haastaakseni psykiatrian valtavirran näkemyksiä. Olemme keskustelleet lääketieteellisen mallin ongelmista, psykiatrisista diagnooseista, ECTä eli sähköhoidosta, masennuslääkkeistä, antipsykooteista ja psykoosista. Nyt on aika omistaa jakso vaihtoehdoille. Mitä voisimme tehdä nykyisen lääketieteellisen mallin sijaan?
Ajattelin aloittaa, John, kertomalla hieman omasta tarinastani. Siitä, mikä auttoi minut pois tilanteesta, jossa olin. Minulle oli sanottu, että olen käytännössä toivoton tapaus. Että tulisin olemaan psykiatrian potilas loppuelämäni ajan, eikä minua voitaisi enää juuri auttaa, koska käyttämäni lääkkeet eivät pystyneet auttamaan minua enempää.
Tällaisessa tilanteessa olin, kuten olen aiemmin kertonut tarinastani hieman.
Elokuussa 2014, noin 12 vuotta sitten, päädyin NLP-kurssille, eli neurolingvistisen ohjelmoinnin kurssille. Kuten sanoin, se, miten päädyin sinne, on aivan oma tarinansa. Mutta kurssi sai minut ajattelemaan tilannettani aivan eri tavalla.
En ollut aluksi edes varma, pystyisinkö osallistumaan. Kurssi kesti yhdeksän tai kymmenen päivää peräkkäin. En ollut aiemmin ollut niin pitkään poissa kotoa, varsinkaan yksin. En tiennyt, pärjäisinkö.
Olin niin peloissani ja ahdistunut, että kurssin ensimmäisenä aamuna, ennen kuin pääsin kurssipaikalle, nousin kahdesti väärään bussiin. Olin niin ahdistunut, etten oikein pystynyt toimimaan minulle vieraassa ympäristössä.
Kurssi järjestettiin Suomen pääkaupungissa, joka oli hyvin erilainen kuin oma ympäristöni. Olin asunut vuosia Suomen maaseudulla, jossa on peltoja, metsiä, peuroja ja kaikkea sellaista, mutta ei kovin paljon ihmisiä tai liikennettä. Kaupunki tuntui minusta todella vieraalta.
Soitin kurssin järjestäjille etukäteen ja kerroin, etten ollut varma, pystynkö osallistumaan tai olemaan mukana koko kurssin ajan. Sellainen oli mielentilani tuolloin. He sanoivat, että tällä kertaa osallistujia olisi pieni ryhmä, ja että voisin tulla paikalle ja katsottaisiin yhdessä, miten toimia, jos kurssi tuntuisi minusta liian vaikealta. Niinpä menin sinne.
John: Mikä kurssi se olikaan? Voitko vielä kertoa?
Piia: Toki. NLP, neurolingvistinen ohjelmointi.
John: Ai, anteeksi.
Piia: Kiitos, kun kysyit. Varmasti moni muukin mietti, mistä oli kyse.
Niin. Kurssi sai minut ajattelemaan, että voin suhtautua ajatuksiini eri tavoin. Voin suhtautua tunteisiini eri tavoin.
En ole muiden sanomisten tai tekemisten armoilla. Tuolloin, jos joku sanoi minulle jotakin ilkeää, otin sen hyvin henkilökohtaisesti. Loukkaannuin ja kannoin sitä mukanani pitkään. Kun opin, että ihmiset ajattelevat eri tavoin, näkevät maailman eri tavoin ja antavat sanoille erilaisia merkityksiä, aloin ajatella ihmisten välistä vuorovaikutusta aivan uudella tavalla.
Se sai minut myös ajattelemaan, ettei tilanteeni ehkä ollutkaan niin huono kuin olin kuvitellut. En ollut ikuisesti jumissa diagnoosissani.
Lopulta tämä johti siihen, että lopetin lääkitykseni.
Hauska yksityiskohta on se, että kurssin ensimmäisen päivän jälkeen soitin kotiin miehelleni, joka oli muutaman sadan kilometrin päässä. Muistan yhä todella selvästi, mitä hän sanoi: ”Kuulostat erilaiselta ihmiseltä, hyvällä tavalla.”
Olin paljon rauhallisempi. Minulle tuli tunne, ettei elämäni ollutkaan ohi diagnoosin, epätoivon ja kaiken sen vuoksi. Tämä auttoi minua pääsemään eteenpäin.
Jotkut ovat kuitenkin arvostelleet minua siitä, että juuri NLP auttoi minua. He ovat sanoneet, ettei sen hyödyistä ole tieteellistä näyttöä. Metin, että miten se voi olla järkevää? Jos se auttoi minua pääsemään eteenpäin, miksi sillä olisi väliä, ettei sen hyödyistä ole tieteellistä näyttöä? Se yksinkertaisesti avasi silmäni näkemään asiat eri tavalla.
Yhden päivän jälkeen olin tavallaan aivan erilaisessa todellisuudessa. Aloin huomata, että voin tehdä asioita ja että tunteet eivät välttämättä ole sellaisia kuin olin kuvitellut.
Olin opiskellut psykologiaa jo ennen kuin tämä koko psykiatrinen vuoristoratani alkoi, jos sitä nyt voi sellaiseksi kutsua. Silti kurssi sai minut ajattelemaan asioita aivan uudella tavalla.
Tämä on hyvä lähtökohta keskustelulle vaihtoehdoista lääketieteelliselle mallille. On olemassa erilaisia tapoja ymmärtää ihmisten kärsimystä, ahdistusta ja vaikeita elämäntilanteita.
Ennen kuin aloitimme nauhoituksen, mainitsit, että ehkä meidän pitäisi puhua ensimmäiseksi ennaltaehkäisystä. John, voisitko jatkaa siitä?
Ennaltaehkäisy
John: Tuo on kiehtova tarina, Piia. Se herättää todella monia tärkeitä kysymyksiä. Yksi niistä on se, että eri ihmisille toimivat eri asiat.
Yksi vaihtoehtojen keskeisistä periaatteista on päästä eroon tästä yhdestä, kaiken hallitsevasta, yhtenäisestä mallista, josta sinä ja minä olemme keskustelleet niin monta kertaa. Tarkoitan lääketieteellistä mallia, jossa ihmiselle annetaan diagnoosi ja oletetaan, että hänen elimistössään on jotakin biologisesti vialla. Samalla oletetaan, että ensisijainen tapa auttaa häntä on korjata tämä oletettu biologinen epätasapaino, jota todellisuudessa ei edes ole olemassa.
Sen sijaan ihmisillä pitäisi olla käytettävissään laaja valikoima erilaisia vaihtoehtoja, joista he voivat valita itselleen sopivan.
Tarinasi osoittaa myös sen, että joskus suuri muutos voi tapahtua ilman pitkäaikaista terapiaa tai mitään muutakaan pitkäkestoista hoitoa. Joku voi sanoa oikeat sanat oikealla hetkellä tai kannustaa ihmistä ajattelemaan vaikeuksiaan eri tavalla. Hän voi auttaa haastamaan uskomuksen, että hänessä, hänen aivoissaan, geeneissään tai jossakin muussa olisi väistämättä ja peruuttamattomasti jotakin vialla.
Kertomasi on todella voimakas tarina. Et siis toipunut kolmen vuoden psykoterapian seurauksena, vaan jokin muuttui sinussa, kun joku sanoi jotakin, mikä auttoi sinua näkemään asiat uudella tavalla.
Mutta niin, puhutaan ennaltaehkäisystä.
Mielestäni vaihtoehtojen taustalla olevat perusperiaatteet ovat samat kuin keskustelusarjamme nimessä: inhimillisyys, näyttöön perustuvuus ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Nämä ovat keskeiset periaatteet. Niiden rinnalle lisäisin vielä psykososiaalisen näkökulman siihen, mitä tutkimusten mukaan ovat psyykkisen kärsimyksen tai millä nimellä sitä haluammekaan kutsua, keskeiset syyt.
Ennaltaehkäisy tarkoittaa näihin psykososiaalisiin tekijöihin puuttumista.
Tämähän on aivan ilmeistä, ja suuri yleisö ymmärtää sen. Kun eri puolilla maailmaa tehdään kyselytutkimuksia, ihmiset sanovat kerta toisensa jälkeen, että mielenterveyden ongelmia aiheuttavat esimerkiksi köyhyys, menetykset, yksinäisyys, traumat, vastoinkäymiset, sota, työttömyys, raiskaukset ja niin edelleen.
Yleisö siis tietää tämän.
Ennen kuin siirrymme siihen, millaisia vaihtoehtoja on tarjolla ihmisille, jotka ovat jo ajautuneet vakavaan ahdinkoon tai hämmennykseen, meidän on tunnustettava, että todellinen ratkaisu näihin ongelmiin, tai ainakin useimpiin niistä, on ennaltaehkäisy perustasolla.
Ennaltaehkäisy voidaan jakaa primaariseen, sekundaariseen ja tertiääriseen ehkäisyyn. Minä puhun nyt primaarisesta ehkäisystä eli toimista, joilla pyritään estämään ongelmien syntymistä jo alun perin.
Tarvitsemme esimerkiksi ohjelmia, joilla vähennetään köyhyyttä, sekä toimia, joilla varmistetaan, että lapsen viisi ensimmäistä elinvuotta ovat turvallisia ja vapaita kaltoinkohtelusta ja laiminlyönneistä.
On tietysti lisättävä, ettei kaikkia vastoinkäymisiä voida välttää. Elämään kuuluu menetyksiä ja pettymyksiä, emmekä siis voi ratkaista kaikkea. Mutta on olemassa monia tunnistettavissa olevia syitä, joihin voimme ja joihin meidän pitäisi puuttua. Kyse on oikeastaan poliittisista kysymyksistä, taloudellisista ja poliittisista ratkaisuista.
On tärkeää tunnustaa, että mielenterveysalan ammattilaisina tai laajemmin mielenterveysalan toimijoina emme juuri koskaan keskustele siitä, miten näitä ongelmia voitaisiin ehkäistä.
Me olemme jatkuvasti kallion juurella korjaamassa pudonneita ja rikkoutuneita ihmisiä sen sijaan, että olisimme kallion reunalla estämässä heitä putoamasta.
Anteeksi tämä pieni vuodatus, mutta halusin sanoa tämän.
”Watchful waiting” – Tilanteen seuraaminen
John: Mitä varsinaisiin vaihtoehtoihin tulee, haluaisin kyllä keskustella muutamista tietyistä terapioista ja hoitomuodoista, kun pääsemme niihin. Mutta ennen sitä on muutamia muita asioita, joista pitäisi puhua.
Yksi niistä on se, ettei tehdä mitään.
Tarkoitan tällä tyypillistä tilannetta, jossa ihminen menee yleislääkärille tai omalle lääkärilleen. Miten te muuten kutsutte heitä Suomessa?
Piia: Yleislääkäreiksi.
John: Aivan. Ihminen menee siis lääkärille, koska hänellä on paha olla, hän on masentunut tai surullinen, jotakin on tapahtunut tai joku on kuollut. Tai hän on surullinen eikä edes tiedä, miksi.
Tällä hetkellä tavanomainen käytäntö kaikkialla maailmassa on, kuten tiedämme, määrätä masennuslääkkeitä lähes välittömästi.
Yksi vaihtoehto, jota jotkut lääkärit ovat alkaneet kokeilla, on seuranta ilman välitöntä hoitoa. Sille voidaan antaa hieno nimi, kuten watchful waiting, eli aktiivinen seuranta tai tilan kehittymisen tarkkailu. Käytännössä se tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei heti tehdä mitään erityistä. Ihmiselle selitetään, että suru, alakulo ja masentunut mieliala kuuluvat elämään. Ne tuntuvat pahalta, eikä se ole mukavaa. Mutta katsotaan hetki, miten tilanne kehittyy. Usein olo helpottaa ajan myötä.
Suurin osa masennusjaksoista menee ohi. Itse asiassa lähes kaikki tällaiset jaksot menevät ohi. Tiedän, että se kuulostaa kliseeltä, mutta aika parantaa monia haavoja. Voisimme siis katsoa, miten tilanne kehittyy seuraavien neljän tai kuuden viikon aikana, ja tavata sitten uudelleen keskustellaksemme asiasta. Ei tarvitse heti kiirehtiä lääkityksen, kognitiivisen käyttäytymisterapian eli CBT tai minkään muun hoidon aloittamiseen.
Valtaosa tällaisista jaksoista menee ohi, koska ne ovat osa elämää.
Kun joku kuolee, tunnemme surua pitkään ja ehkä tunnemme aina jonkinlaista surua. Mutta yleensä suru ei enää muutaman viikon jälkeen tunnu samalla tavalla ylivoimaiselta.
Haluan siis muistuttaa, ettei meidän aina tarvitse tehdä mitään erityistä. Joskus riittää, että kuuntelemme, suhtaudumme myötätuntoisesti ja sanomme: ”Niin, ymmärrän. Jos olo ei ala helpottaa, voimme tehdä joitakin asioita tilanteen parantamiseksi. Katsotaan kuitenkin ensin, miten tilanne kehittyy.”
Meidän mielenterveysalan ammattilaisten ja lääkäreiden on myös tunnustettava, että ryhdymme joskus toimiin liian nopeasti. Se on ymmärrettävää, koska haluamme auttaa, ratkaista ongelman ja saada ihmisen voimaan paremmin.
Joskus potilaat eivät kuitenkaan pidä siitä. He saattavat ajatella: ”Mitä tarkoitatte sillä, ettei tehdä mitään? Tulin tänne saadakseni apua, ja te vain sanotte, että odotellaan.” Tämäkin on tärkeää tunnistaa.
Sosiaalisen reseptin kirjoittaminen (Social Prescribing)
John: Ennen kuin siirrymme yksittäisiin terapiamuotoihin, haluaisin puhua vielä yhdestä asiasta. Kyseessä on kasvava liike, jota kutsutaan sosiaalisen repeptin kirjoittamiseksi (social prescribing).
En tiedä, onko tämä yleistymässä Suomessa. Voit kertoa siitä minulle. Meillä Britanniassa ehkä noin 10–20 prosentilla yleislääkärien vastaanotoista on nykyään, jos arvaisin, tällainen sosiaalisen lääkemääräämisen työntekijä. Hän voi ohjata ihmisiä mukaan erilaisiin yhteisöllisiin toimintoihin.
Kyse voi olla esimerkiksi kuorosta, shakkikerhosta, ruoanlaittoryhmästä tai kävelyryhmästä. Sillä ei oikeastaan ole väliä, mistä toiminnasta on kyse. Tarkoituksena on auttaa ihmisiä aloittamaan jokin mielekäs tekeminen, mieluiten muiden ihmisten kanssa, vaikkei yhdessä tekeminen olekaan välttämätöntä. Jotkut eivät vielä ole valmiita siihen.
Tällaista voitaisiin kokeilla jo ennen kuin edes keskustellaan varsinaisista hoidoista.
Tämä toimintamalli on siis yleistymässä. Onko tällaista Suomessa lainkaan?
Piia: En ole kuullut tällaisesta Suomessa. Olen kuullut esimerkkejä Englannista, mutta en Suomesta.
John: Selvä. Mielestäni tämä on todella tärkeä vaihtoehto, jota meidän pitäisi tuoda esiin ja tukea. Tietenkään mikään yksittäinen keino ei toimi kaikille. Mutta joillekin ihmisille tämä voisi riittää. Ei kaikille, ja kuten sanoin, kaikki eivät myöskään halua osallistua tällaiseen toimintaan.
Ajatellaan esimerkiksi ryhmään osallistumista. Kuten sinun tarinastasi käy ilmi, siinä tilanteessa, jossa olit, jo pelkkä ryhmän luo pääseminen oli todella vaikeaa, osallistumisesta puhumattakaan.
Mutta tämä on tärkeä vaihtoehto tunnistaa.
Vaihtoehtoiset tavat arvioida tilannetta
John: Ennen kuin siirrymme varsinaisiin hoitomuotoihin, meidän pitäisi puhua myös vaihtoehtoisista tavoista arvioida ihmisten tilanteita.
Tällä hetkellä vallitseva tapa on kuunnella ihmisen tarinaa juuri sen verran, että voidaan laskea hänen oireensa. Ei oikeastaan kuunnella sitä, mitä hän kertoo menetyksistään, elämässään tapahtuvista asioista tai siitä, miten hän kokee maailman.
Sen sijaan selvitetään esimerkiksi, onko hänellä viisi yhdeksästä masennusoireesta tai kaksi kolmesta psykoosioireesta, tai mitä ikinä oirelistalla sattuukaan olemaan. Käytetään tarkistuslistaa ja tehdään sen perusteella diagnoosi, ikään kuin olisi saatu selville, mikä ihmistä vaivaa ja mistä hänen tilanteensa johtuu.
Olemme puhuneet tästä aiemminkin.
Ennen kuin käsittelemme vaihtoehtoisia hoitoja, meidän täytyy siis mainita myös vaihtoehtoiset tavat ymmärtää ihmisen tilannetta.
Ensimmäinen niistä on psykologien käyttämä käsite formulointi. Se kuulostaa hienolta termiltä, mutta tarkoittaa oikeastaan vain sitä, että selvitetään ihmisen elämäntarina ja se, mitä hänen elämässään tapahtuu. Sekä hyvät että huonot asiat, ei pelkästään vaikeudet.
Selvitetään myös hänen nykyistä elämäntilannettaan. Kenen kanssa hän asuu? Millaiset suhteet hänellä on perheeseensä ja ystäviinsä? Entä työelämä ja muut elämän osa-alueet?
Kysytään kaikenlaisia asioita, joita kysyisimme tutustuessamme toiseen ihmiseen. Jos tapaisimme jonkun ja ajattelisimme, että hän vaikuttaa kiinnostavalta ihmiseltä, jonka kanssa voisimme ehkä ystävystyä, tai jos haluaisimme muuten vain kohteliaisuudesta osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan, kysyisimme luultavasti juuri tällaisia asioita.
Mielenterveyspalveluissa näitä kysymyksiä ei kuitenkaan usein esitetä.
Kun ihmisen elämästä ja tilanteesta on saatu kokonaiskuva, yritetään yhdessä hänen kanssaan ymmärtää, miten hänen aiemmat kokemuksensa ja nykyiset olosuhteensa vaikuttavat siihen ongelmaan, jonka kanssa hän kamppailee.
Tarkoituksena ei ole yrittää väkisin löytää ongelmalle diagnoosia tai leimaa. Annetaan ihmisen itse määritellä, mikä hänen ongelmansa on.
Hän saattaa esimerkiksi sanoa olevansa yksinäinen tai pelkäävänsä maailmaa niin paljon, ettei pysty lähtemään ulos. Ongelma voi olla mitä tahansa.
Kyse on siis yksinkertaisesti yrityksestä ymmärtää ihmisen vaikeuksia hänen menneisyytensä ja nykyisten olosuhteidensa valossa.
Se on näin yksinkertaista. En ymmärrä, miksi niin monet mielenterveysalan ammattilaiset eivät toimi tällä tavalla. Miten voisimme muuten ymmärtää ihmisen vaikeuksia kuin selvittämällä, mitä hänen elämässään tapahtuu?
Me psykologit kutsumme tätä formuloinniksi, mikä on melko hieno sana näin yksinkertaiselle asialle.
Valta – Uhka – Merkitys -kehys (Power Threat Meaning Framework)
John: Sitten on olemassa Power Threat Meaning Framework, josta keskustelimme ennen nauhoituksen aloittamista. Haluaisitko sanoa siitä jotakin?
Piia: Haluaisin ensin lisätä jotakin siihen, mitä juuri sanoit.
Mielestäni yksi ongelma on se, että meillä on tällainen käsitys, jonka mukaan mielenterveysalan ammattilaiset ovat asiantuntijoita, jotka tietävät, mitä ihmiselle tapahtuu. Siksi heidän pitäisi muuttaa lähestymistapaansa ja oppia kuuntelemaan potilasta sen sijaan, että he kuuntelisivat vain voidakseen itse selittää, mitä asiakkaan tai potilaan elämässä on meneillään.
Mielestäni tämä on yksi nykyisen mallimme ongelmista. Meillä on asiantuntija, joka tietää, mistä on kyse, ja pystyy selittämään sen sinulle.
Nykyisessä mallissa tilanne menee esimerkiksi näin: ”Kuulostaa siltä, että sinulla saattaisi olla tämä diagnoosi.”
Mutta juuri tämä on yksi ongelmistamme. Menemme lääketieteen tai mielenterveysalan ammattilaisten luo saadaksemme selville, mitä meille tapahtuu.
Mielestäni tarvitaan täysin erilaista lähestymistapaa. Ammattilaisen pitäisi pystyä sanomaan: ”En tiedä, mistä tässä on kyse. Kerro sinä minulle, mitä elämässäsi tapahtuu.”
Sen sijaan, että ihmistä yritetään sovittaa johonkin valmiiseen luokkaan.
Tämä oli yksi niistä asioista, jotka halusin nostaa esiin.
John: Erittäin tärkeä huomio
Piia: Mitä tulee tähän Power Threat Meaning Frameworkiin, minulla on tässä Mary Boylen ja Lucy Johnstonen kirja, jota suosittelen lämpimästi katsojillemme. Olemme tainneet mainita tämän kirjan aiemminkin.
Haluaisin esitellä muutamia tähän viitekehykseen kuuluvia keskeisiä kysymyksiä siltä varalta, etteivät katsojamme tunne sitä ennestään.
Nämä ovat sen keskeiset kysymykset:
- Mitä sinulle on tapahtunut?
- Miten se on vaikuttanut sinuun?
- Millaisen merkityksen olet antanut kokemuksillesi?
- Mitä olet joutunut tekemään selviytyäksesi?
- Mitkä ovat vahvuutesi?
- Ja kun kaikki edellä mainittu kootaan yhteen: mikä on sinun tarinasi?
En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi emme käytä tätä lähestymistapaa. Miksi emme kysy näitä kysymyksiä?
Miksi pyörittelemme mielessämme tarkistuslistoja ja rastitamme oireita koskevia ruutuja, kun meillä on ihminen edessämme ja voisimme kysyä häneltä juuri tällaisia kysymyksiä?
Kuten sanoit, miten on mahdollista, ettemme kysy näin yksinkertaisia asioita?
Mielestäni tämä on myös yksi niistä esteistä, joita kohtaamme. Lähestymistapa kuulostaa niin yksinkertaiselta, etteivät ihmiset ehkä usko sen voivan auttaa. Ajatellaan, että tarvitaan jotakin paljon monimutkaisempaa, erityistä asiantuntemusta, lukemattomien oppikirjojen tuntemusta ja syvällistä ymmärrystä ihmisen psykologian kaikista vivahteista.
Ja toki sellaisella asiantuntemuksella voi olla suuri merkitys. Mutta miksi emme aloittaisi kysymällä: ”Mitä sinulle on tapahtunut?”
Omankin kokemukseni perusteella voin sanoa, että vaikka minulta olisi kysytty tällaisia asioita, vastauksiani ei välttämättä oikeasti kuunneltu. Niitä ei käytetty keinona ymmärtää, mitä minulle oli tapahtunut.
Sen sijaan kokemukseni nähtiin vain lisätietona mielenterveyden häiriöstäni. Ei ajateltu, että kokemukseni olisivat saattaneet jo itsessään selittää riittävästi sitä, miksi minulla oli vaikeaa.
Ne olivat vain taustatietoja: sinulle on tapahtunut ikäviä asioita.
Mutta miksi emme aloittaisi juuri niistä?
Elämme vuotta 2026. Miten voimme edelleen olla tässä tilanteessa? Meidän on pakko kysyä näitä kysymyksiä.
John: Mielestäni olemme menossa oikeaan suuntaan, mutta etenemme tuskastuttavan hitaasti. Mielenterveysalalla on toki paljon ihmisiä, jotka toimivat jo tällä tavalla. Kaikki kollegat eivät kuitenkaan aina arvosta heidän työtään, etenkään jotkut vanhemmat ja kokeneemmat kollegat tietyissä ammattiryhmissä.
Mutta muutos on käynnissä.
Minua on jo lähes 50 vuoden ajan hämmästyttänyt se, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi emme tee niitä ilmeisiä asioita.
Yksi näistä kysymyksistä on: Miten selvisit siitä, mitä sinulle tapahtui? Haluaisin pysähtyä hetkeksi sen äärelle, koska kyse on myös siitä, mitä kutsutaan selviytymiskeinoiksi.
Miten ihmiset selviytyvät kokemuksistaan? Millä tavoin he pääsevät eteenpäin?
Joskus juuri nämä selviytymiskeinot ovat niitä asioita, joita psykiatri tai muu mielenterveysalan ammattilainen pitää oireina.
Otetaan esimerkiksi dissosiaatio. Se on hyvin hyödyllinen selviytymiskeino, jota erityisesti lapset voivat käyttää, vaikka sitä esiintyy toki myös aikuisilla. Se voi alkaa jo lapsuudessa, jos lapsi joutuu vakavan kaltoinkohtelun kohteeksi.
Dissosiaatio on erittäin tehokas puolustusmekanismi. Se ei estä kaltoinkohtelua tapahtumasta, mutta se voi vähentää sen aiheuttamaa tuskaa. Ihminen irrottautuu kokemuksesta, ikään kuin sulkee itsensä pois tilanteesta. Äärimmäisessä muodossa hän voi kokea katselevansa tapahtumia ikään kuin itsensä ulkopuolelta tai yläpuolelta.
Se on siis hyvin arvokas selviytymiskeino.
Mutta jos sama reaktio jatkuu vielä 30 vuotta myöhemmin aina silloin, kun huoneeseen astuu esimerkiksi mies tai joku muu henkilö, joka muistuttaa hyväksikäyttäjää, se ei enää palvele ihmistä samalla tavalla. Silloin siitä tulee toimintakykyä haittaava reaktio, joka voidaan määritellä sairauden tai häiriön oireeksi.
Haluan siis korostaa, että monet, vaikkakaan eivät kaikki, psykiatrian oireiksi määrittelemät asiat ovat alun perin selviytymiskeinoja.
Tämä on yksi Power Threat Meaning Frameworkin keskeisistä ajatuksista.
Niin. Ja tämä viitekehys on myös käännetty useille kielille. Täytyy tunnustaa, että minulla on tässä asiassa hieman oma lehmä ojassa. Tai ehkä vain haluan vähän kehuskella. Olin yksi viitekehyksen toisista kirjoittajista. Meitä oli noin kymmenen, mutta Lucy Johnstone ja Mary Boyle johtivat työtä.
Olen siis tietenkin puolueellinen. Mutta käsittääkseni viitekehys on jo käännetty noin kuudelle tai seitsemälle kielelle, ja se on todella saamassa jalansijaa.
Onko sillä ollut vaikutusta Suomessa? Onko sitä otettu käyttöön?
Piia: En ole ainakaan kuullut siitä. Olen enimmäkseen yhteydessä ihmisiin, jotka ovat joko nykyisiä mielenterveyspalvelujen asiakkaita ja yrittävät päästä irti järjestelmästä tai ammattilaisia, joita haastattelen ja jotka ajattelevat jo valmiiksi asioista eri tavalla.
Näiden lisäksi olen yhteydessä entisiin potilaisiin, jotka ovat alkaneet ajatella asioista uudella tavalla. Nämä ovat pääasialliset ryhmät, joiden kanssa olen tekemisissä.
En kuitenkaan ole kuullut, että tätä viitekehystä olisi Suomessa otettu kovin laajasti käyttöön.
Valitettavasti suurin osa kuulemistani kokemuksista kertoo edelleen siitä, etteivät ihmiset tule kuulluiksi. Heitä ei kuunnella edes silloin, kun he pyytävät mahdollisuutta kertoa, mitä heille on tapahtunut.
Heitä ei oteta vakavasti, vaan heidän tilanteensa nähdään yksinomaan lääketieteellisenä ongelmana.
Tällaista kuulen kaikkein eniten.
Vertaistukiryhmät ja omaehtoiset tukiryhmät
John: Selvä. Siirrytäänkö sitten vaihtoehtoihin eli erilaisiin hoitomuotoihin?
Niitä on niin paljon, etten tiedä, miten ehdimme käsitellä niitä kaikkia. Niitä on suorastaan naurettavan paljon, ja silti niitä käytetään niin harvoin.
Mutta ennen kuin pääsemme varsinaisiin hoitomuotoihin, haluaisin mainita vielä yhden lähestymistavan, jota pidetään näyttöön perustuvana keinona auttaa ihmisiä. Kyse on vertaistukiryhmistä ja omaehtoisista tukiryhmistä.
Ne voivat olla poikkeuksellisen hyödyllisiä.
Tunnetuin esimerkki tällaisesta toiminnasta on luultavasti Nimettömät alkoholistit eli Alcoholics Anonymous. Sen toiminta ei perustu ammattilaisten tarjoamaan apuun.
Nykyään on myös monenlaisia muita tukiryhmiä. On esimerkiksi ryhmiä lapsuudessa seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneille aikuisille sekä raiskauksista selvinneille.
Mielenterveysalan ammattilaisten pitäisi tietää, mitä tukiryhmiä heidän omalla alueellaan toimii.
Näiden ryhmien ei tarvitse olla osa virallista mielenterveysjärjestelmää, enkä oikeastaan usko, että niiden pitäisikään olla. On tavallaan hyvä, että ne toimivat sen ulkopuolella.
Mielenterveysalan ammattilaisten tehtävänä on tietää, millaisia resursseja yhteisössä on tarjolla, ja kertoa niistä ihmisille, jotta he voivat hyödyntää niitä.
Yhteisöissä tapahtuu paljon sellaista, jonka parhaat mielenterveysalan ammattilaiset tunnistavat poikkeuksellisen arvokkaaksi tueksi.
Jotkut ammattilaiset saattavat kuitenkin kokea tällaisen toiminnan uhkaavana. He saattavat ajatella, että ihmisten ongelmat ovat aivan liian monimutkaisia tai vaikeita, jotta amatöörit voisivat auttaa niissä.
Näin ei tietenkään ajattele kovin moni, mutta tällaisiakin asenteita esiintyy.
Haluan siis korostaa, että tarjolla on paljon erilaisia tukiryhmiä. On esimerkiksi ryhmiä ihmisille, jotka yrittävät lopettaa masennuslääkkeiden käytön. Suurin osa niistä toimii verkossa, ja kuten olemme aiemminkin keskustelleet, kymmenet tuhannet ihmiset tukevat toisiaan eri puolilla maailmaa.
Nämäkin tukimuodot on tärkeää tunnistaa ja tuoda esiin.
Nyt pääsemme viimein siihen, mitä useimmat ihmiset tarkoittavat puhuessaan lääketieteellisen mallin vaihtoehdoista. Olemme käsitelleet ennaltaehkäisyä, perusperiaatteita, sitä, ettei aina tarvitse tehdä mitään, sosiaalista lääkemääräämistä ja vertaistukiryhmiä.
Seuraavaksi käsittelemme niitä vaihtoehtoja, joita useimmat ajattelevat, kun puhutaan diagnoosien ja lääkityksen vaihtoehdoista.
Keskusteluun perustuvat terapiat
John: Kyse on erilaisista keskusteluun perustuvista terapioista. Ne ovat ilmeisimpiä ja tunnetuimpia lääketieteellisen mallin vaihtoehtoja.
Mainitsen niistä vain muutamia.
Ensimmäisenä on kognitiivinen käyttäytymisterapia eli CBT. Se on tietenkin tunnetuin ja tutkituimpia terapiamuotoja. Se on myös erittäin tehokas masennuksen hoidossa ja auttaa monenlaisissa muissakin ongelmissa.
Sen perusajatus on yksinkertainen. Kerromme itsellemme kielteisiä asioita itsestämme, maailmasta ja tulevaisuudesta. Jos nämä uskomukset ovat virheellisiä, niitä voidaan oppia kyseenalaistamaan.
CBT liittyy kuitenkin yksi pieni ongelma, vaikka olenkin itse sen suuri kannattaja. Siitä oli apua myös minulle. Minulla oli tapana arvostella ja syyllistää itseäni jatkuvasti kaikenlaisista asioista. Teen sitä joskus edelleenkin, mutta olen nykyään siinä hieman parempi.
Ongelma on se, että masentuneet ihmiset näkevät maailman itse asiassa usein realistisemmin kuin ihmiset, jotka eivät ole masentuneita.
Se on mielenkiintoinen käänne.
Siksi on tärkeää, että terapiassa keskitytään nimenomaan virheellisiin uskomuksiin.
Maailma on tällä hetkellä poikkeuksellisen masentava paikka. On melkein ihme, ettemme kaikki käytä masennuslääkkeitä, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Mutta en puhu nyt tällaisesta surusta tai siitä, että maailma herättää meissä ahdistusta ja vihaa. Sellaiset tunteet voivat olla täysin perusteltuja ja jopa hyödyllisiä.
Puhun sen sijaan ajatuksista, kuten ”olen huono ihminen”, ”minusta ei ole mihinkään” tai ”en koskaan pysty muuttumaan”. Tällaiset ajatukset eivät auta meitä, ja niitä on usein mahdollista muuttaa melko hyvin.
Kun sanon, että se on helppoa, tarkoitan, että on helppo ymmärtää, mitä pitäisi tehdä. Vaikeampaa on löytää siihen tarvittava energia.
Oman kielteisen ajattelun tunnistaminen vaatii työtä, koska nämä ajatukset ovat usein pinnan alla ja syntyvät automaattisesti.
Kerron nyt yhden niksin, joka saattaa viedä monelta kognitiiviselta terapeutilta työt! Kun tunnet olosi masentuneeksi tai surulliseksi, yritä pysähtyä ja tavoittaa se, mitä juuri äsken sanoit itsellesi mielessäsi.
Mitä ajattelit itsestäsi tai tilanteestasi?
Tee näin muutaman viikon ajan ja pidä vaikka pientä päiväkirjaa. Lopulta alat huomata ajattelussasi toistuvia kaavoja.
Sitten voi olla kiinnostavaa pohtia, mistä olet oppinut ajattelemaan näin. Joskus ihminen huomaa: ”Aivan, tuo opettaja sanoi minulle noin silloin, kun nolasin itseni koko luokan edessä.” Tai: ”Isälläni oli tapana sanoa minulle juuri noin.”
Sinun ei kuitenkaan tarvitse tietää, mistä ajatus on alun perin peräisin. Tärkeintä on tunnistaa se ja saada se näkyväksi.
Sen jälkeen voit alkaa korvata kielteisiä ajatuksia realistisemmilla tavoilla puhua itsellesi.
Tarkoitus ei ole korvata niitä yhtä typerillä ajatuksilla, kuten ”olen maailman ihmeellisin ihminen”, vaan jollakin realistisella. Voit esimerkiksi ajatella: ”Mokaan joskus asioita, kuten kaikki muutkin.”
Siinäpä se.
Jos käsittelisin kaikkia näitä terapiamuotoja yhtä perusteellisesti, emme pääsisi koskaan eteenpäin. Kognitiivinen käyttäytymisterapia on joka tapauksessa yksi tutkituimmista terapiamuodoista.
Sitäkin voidaan toteuttaa huonosti.
Meillä Britanniassa on esimerkiksi laaja ohjelma, jonka nimi on IAPT… En nyt muista, mistä lyhenne tulee. Kyseessä on melko tarkasti standardoitu kuuden tapaamisen ohjelma, jossa ei ole juurikaan joustovaraa. Se on hyväntahtoinen ja auttaa joitakin ihmisiä, mutta se on liian jäykkä.
Tämä on siis pitkä johdanto siihen ajatukseen, että kaikkia näitä menetelmiä voidaan toteuttaa joko hyvin tai huonosti.
Siirrytään eteenpäin.
Dialektinen käyttäytymisterapia on yksi kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan liittyvistä lähestymistavoista. Tästä perusajatuksesta on kehitetty monia erilaisia muunnelmia, enkä aio käydä niitä kaikkia yksityiskohtaisesti läpi, koska emme muuten pääsisi mihinkään.
Sitten on hyväksymis- ja omistautumisterapia eli ACT. Sen taustalla on käsittääkseni ajatus, joka löytyy myös eräästä runosta. Olisiko se Rudyard Kiplingiltä? En nyt muista tarkalleen.
Ajatuksena on pyytää viisautta hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne asiat, joihin voi vaikuttaa, ja kykyä erottaa nämä kaksi toisistaan.
Tarkoituksena on hyväksyä se, mitä ei voi muuttaa, eikä soimata itseään siitä, ettei pysty muuttamaan sitä. Ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan.
Psykodynaamiset terapiat puolestaan muodostavat laajan joukon terapiamuotoja, jotka perustuvat löyhästi Freudin ajatuksiin.
En ole klassisen psykoanalyysin kannattaja. Mielestäni siihen liittyy usein liikaa vallankäyttöä.
Psykodynaamisessa ajattelussa on kuitenkin paljon hyödyllisiä oivalluksia. Esimerkiksi ajatus siitä, että meillä kaikilla on puolustusmekanismeja ja että joskus heijastamme omia tunteitamme tai kokemuksiamme muihin ihmisiin.
Tämä voi sotkea ihmissuhteitamme. Saatamme esimerkiksi reagoida toiseen ihmiseen ikään kuin hän olisi äitimme, vaikka hän ei tietenkään ole äitimme. Siirrämme vanhoista ihmissuhteista tuttuja reaktioita nykyisiin suhteisiin.
Tällaiset ajatukset voivat olla hyvin hyödyllisiä.
Sitten on Carl Rogersin ajatteluun perustuva lähestymistapa, jota kutsutaan eri nimillä, esimerkiksi humanistiseksi terapiaksi tai asiakaskeskeiseksi neuvonnaksi. Sen keskiössä on ennen kaikkea kuunteleminen.
Kyse ei ole pelkästään kuuntelemisesta, mutta kuunteleminen on siinä keskeistä.
Kun opetan kliinisen psykologian opiskelijoita, pidän tätä perustana kaikelle muulle terapialle. Ensin täytyy rakentaa toimiva terapeuttinen suhde kuuntelemalla ihmistä.
Carl Rogers puhui paljon tarkasta empatiasta. Kyse ei ole siitä, että nyökyttelemme mekaanisesti ja teeskentelemme ymmärtävämme. Tarkoituksena on todella paneutua toisen ihmisen kokemukseen niin, että pystymme edes jossain määrin asettumaan hänen asemaansa, ymmärtämään, miltä hänen tilanteessaan tuntuu, ja välittämään hänelle tämän ymmärryksen.
Tähän kuuluu myös se, että uskaltaa sanoa esimerkiksi:
”En oikein ymmärrä, mitä tarkoitat. Voisitko kertoa lisää?”
Tai:
”En ole itse kokenut tuollaista. Millaista se on?”
Tällaista kuuntelemista ja aitoa kiinnostusta tarvitaan.
Olen siis puhunut pitkästi siitä, että erilaisia keskusteluun perustuvia terapiamuotoja on paljon.
Kun koulutan kliinisiä psykologeja, kannustan heitä tuntemaan vähintään kaksi tai kolme erilaista lähestymistapaa.
Jos osaa käyttää vain yhtä menetelmää ja sanoo asiakkaalle: ”Olen kognitiivinen terapeutti, joten teemme kognitiivista terapiaa”, päätyy melkein toistamaan lääketieteellisen mallin logiikkaa. Yksi menetelmä määrätään kaikille.
Se auttaa joitakin ihmisiä, mutta toiset eivät pidä siitä tai koe sitä itselleen sopivaksi.
Siksi kannustamme opiskelijoitamme esittelemään ihmisille kaksi tai kolme erilaista työskentelytapaa ja kysymään, mitä he haluaisivat kokeilla ensin. Haluatko sanoa välillä jotain? Minä puhun tässä liian pitkään.
Piia: En, en, minusta et puhu liian pitkään. Mutta yksi asia tuli mieleeni.
Yksi nykyisen mallin ongelmista on se, että jotkin diagnoosit nähdään niin vakavina, kuten minun diagnoosini nähtiin, ettei ihmisille edes kerrota terapiamahdollisuuksista.
Minulle sanottiin, ettei terapiasta olisi apua, joten sitä oli turha edes yrittää saada.
Tämä on jälleen yksi valtava ongelma nykyisessä lääketieteellisessä mallissa. Jos minä pystyin pääsemään eteenpäin ilman terapiaa ja ilman lääkitystä, jonka lopulta lopetin, kuinka moni muukin voisi saada apua ja tukea oman elämänsä vaikeuksien käsittelyyn ilman, että heidän kokemuksensa lääketieteellistetään?
Halusin vain nostaa tämän esiin, koska se tuli mieleeni.
John: Niin. Meidän pitäisi varmaankin lisätä, että vaikka puhumme tässä vaihtoehdoista, joillekin ihmisille paras ratkaisu voi olla yksi tai useampi näistä terapiamuodoista yhdessä lääkityksen kanssa.
Kyse ei siis välttämättä ole joko terapiasta tai lääkityksestä. Tärkeintä on, että vaihtoehtoja on olemassa ja että ihmisille annetaan mahdollisuus valita.
Olen aina ajatellut, että jos ihmisille annettaisiin aidosti tietoon perustuva mahdollisuus valita ja heille kerrottaisiin lääkkeiden haittavaikutuksista, hyvin harva valitsisi lääkityksen, varsinkin jos hänelle tarjottaisiin ensin kokeiltavaksi jokin vaihtoehto.
Jotkut kuitenkin valitsisivat lääkityksen, ja osa ihmisistä kokee siitä selvästi olevan apua. Jotkut voivat siis hyötyä molemmista yhdessä. Tämäkin on tärkeää tunnustaa.
Kaikki tähän asti käsittelemämme menetelmät ovat olleet ensisijaisesti yksilöterapioita.
Ryhmäterapiat
John: Meidän pitäisi kuitenkin mainita myös ryhmäterapiat. Niissä voidaan hyödyntää mitä tahansa edellä mainituista lähestymistavoista. Ryhmäterapia voi esimerkiksi perustua kognitiiviseen tai psykodynaamiseen ajatteluun.
Ryhmäterapian keskeinen ajatus on, että ihmiset oppivat toisiltaan.
Terapeutti voi auttaa ryhmän jäseniä keskustelemaan keskenään, mutta yksi ryhmäterapian tärkeimmistä hyödyistä on se, että se purkaa asiantuntijan ja potilaan välistä vastakkainasettelua.
Tämä ei tarkoita, etteikö ryhmäterapeutilta vaadittaisi taitoa. Ryhmän ohjaaminen on vaativaa, varsinkin silloin, kun käsitellään arkaluonteisia asioita. En missään nimessä vähättele hyvän ryhmäterapeutin osaamista.
Terapeutin tavoitteena on kuitenkin ennen kaikkea edistää ryhmän jäsenten keskinäistä vuorovaikutusta ja kokemusten jakamista.
Ryhmän jäsenet voivat esimerkiksi kertoa toisilleen: ”Tämä auttoi minua, mutta tuo ei toiminut.”
Samalla ihmiset voivat huomata, etteivät he ole yksin kokemustensa kanssa.
Ryhmäterapia voi olla tässä suhteessa todella hyödyllistä.
John: Niin, koska ihmiset saattavat joskus olettaa, että he ovat ainoita, jotka kokevat tällaista. He voivat ajatella olevansa aivan poikkeustapaus tai että heidän tilanteensa on jotenkin äärimmäinen. He saattavat tuntea olevansa täysin eristyksissä muusta maailmasta.
Siksi voi olla hyödyllistä istua samassa huoneessa kahdeksan tai kymmenen muun ihmisen kanssa, joilla on samankaltaisia kokemuksia.
Hyvän ryhmäterapian yksi keskeisistä taidoista on kuitenkin osata koota oikeanlainen ryhmä. Kymmenen vakavasti masentunutta ja itsetuhoista ihmistä samassa huoneessa ei välttämättä ole hyvä yhdistelmä, koska he saattavat vain pahentaa toistensa oloa. Ryhmään tarvitaan myös ihmisiä, joilla menee jo paremmin, ja niin edelleen.
Joka tapauksessa Englannin julkisessa terveydenhuoltojärjestelmässä NHS:ssä järjestetään nykyään melko vähän ryhmäterapiaa. Aiemmin se oli paljon yleisempää kuin nykyään, mikä on järjetöntä.
Taloudellisestikin ajateltuna voisi kuvitella, että päättäjät ymmärtäisivät yhden mielenterveysalan ammattilaisen voivan auttaa samanaikaisesti kymmentä ihmistä. Siksi luulisi, että hyvän ryhmäterapian ohjaajien kouluttamiseen panostettaisiin enemmän.
Perheterapia
John: Saman voi sanoa perheterapiasta, jonka käyttö on myös vähentynyt huomattavasti viimeisten 20–30 vuoden aikana.
Kun puhun perheterapiasta, en tarkoita psykoedukaatiota, jossa perhe kutsutaan huoneeseen ja sille selitetään, että sen lapsella tai muulla perheenjäsenellä on jokin biologinen sairaus. Minun mielestäni se ei ole psykoedukaatiota, vaan biologiseen selitysmalliin perustuvaa propagandaa.
Tarkoitan varsinaista perheterapiaa, jonka tavoitteena on auttaa ihmisiä ymmärtämään, mitä perheen sisällä tapahtuu.
Yksi keskeinen käsite on niin sanottu nimetty potilas eli henkilö, joka määritellään perheen ongelmaksi.
Kun perheessä on vaikeuksia, käy usein niin, että yksi ihminen leimataan ongelmaksi. Kyseessä voi olla esimerkiksi yhdeksänvuotias lapsi, joka on koulussa hieman ylivilkas tai käyttäytyy muuten haastavasti.
Ajatellaan, että jos vain pikku-Johnny saataisiin kuntoon, koko perhe voisi hyvin.
Mutta kun tarkastellaan perheen tilannetta lähemmin, saatetaan huomata, että vanhempien välillä on vakavia ristiriitoja ja he esimerkiksi vihaavat toisiaan. No, ehkä hieman liioittelen tässä esimerkissä.
Tarkoitukseni on vain nostaa esiin se, että on olemassa erilaisia perheterapian muotoja ja että perheterapia on yksi vaihtoehto, jota käytetään nykyään aivan liian vähän.
Tämäkin liittyy lääketieteellisen mallin hallitsevaan asemaan. Psykiatreja ei yleensä kouluteta perheterapian tai ryhmäterapian toteuttamiseen. Monet heistä eivät osaa myöskään yksilöterapiaa. Jotkut toki osaavat, ja jotkut hankkivat oma-aloitteisesti lisäkoulutusta. Se on hienoa.
Meillä on siis kaikki nämä erilaiset hoitomuodot käytettävissämme.
Haluaisin seuraavaksi puhua lyhyesti kolmesta tai neljästä menetelmästä, jotka liittyvät erityisesti psykoosiin. Mutta ehkä minun on tässä kohtaa parempi pitää pieni tauko ja kysyä, herättikö jokin tähänastisessa keskustelussamme sinussa ajatuksia.
Piia: Mieleeni tulee eräs kuva, jonka olen piirtänyt. Haluaisin kertoa siitä hieman, ja voisin ehkä julkaista sen myöhemmin X:ssä.
Olen piirtänyt kuvan, jossa on kolme erilaista ympyrää. Kutsun niitä elämän ympyröiksi.
Keskimmäisessä ympyrässä on yksilö itse. Siihen kuuluvat esimerkiksi hänen energiatasonsa, taitonsa ja ne vaikeudet, joita hän kokee.
Seuraavassa ympyrässä on ihmisen arki ja lähiympäristö. Missä hän asuu? Onko hänellä työpaikkaa? Käykö hän koulua? Millainen hänen perhetilanteensa on? Mitä hänen välittömässä ympäristössään tapahtuu?
Sitten on vielä suurempi ympyrä, johon kuuluvat kulttuurinen ja poliittinen tilanne, maailman tapahtumat ja kaikki se, mitä ympärillämme tapahtuu.
Mielestäni emme voi sivuuttaa sitä, että esimerkiksi sosiaalista mediaa käyttäessämme näemme jatkuvasti uhkia. Ihmistä ei ole tarkoitettu elämään maailmassa, jossa hän altistuu koko ajan uhkaaville uutisille, pelottaville otsikoille ja voimakkaasti vastakkainasettelua ruokkivalle sisällölle.
Meitä ei ole luotu elämään tällaisessa maailmassa. Ei siis ole yllättävää, että niin monet ihmiset voivat huonosti ja kamppailevat erilaisten vaikeuksien kanssa.
Ajattelen, että meillä ihmisillä on ikään kuin muinainen käyttöjärjestelmä, joka ei ole sopeutunut siihen maailmaan, jossa nyt elämme.
Tämä on yksi näkökulma, joka olisi hyvä ottaa huomioon esimerkiksi silloin, kun ihminen kärsii ahdistuksesta.
Voisimme tarkastella hänen päivittäisiä rutiinejaan ja pohtia, miten esimerkiksi sosiaalisen median käyttö, jatkuva uutisten lukeminen tai muut nykyajan ilmiöt vaikuttavat siihen, kuinka rauhalliseksi tai ahdistuneeksi hän tuntee olonsa.
Tämä on siis yksi näkökulma, jonka halusin tuoda mukaan keskusteluun.
Avoin dialogi
John: Kyllä. Kaikki nuo asiat ansaitsevat huomiota.
Tämä sopii yhteen sen kanssa, mistä puhuimme aiemmin: meidän pitäisi ymmärtää, mistä ihmisen kokema stressi johtuu, sen sijaan että ryhtyisimme saman tien yrittämään korjata häntä.
Haluaisin nyt kertoa hieman omasta erityisalastani eli psykoosista ja siitä, millaisista menetelmistä voi olla apua ihmisille, jotka kokevat psykoottisia oireita. Tarkoitan esimerkiksi äänten kuulemista tai voimakasta vainoharhaisuutta.
Mainitsit aiemmin, että sinut nähtiin liian huonokuntoisena tai häiriintyneenä hyötyäksesi terapiasta. Tämä on valitettavan yleistä myös ihmisillä, joilla on skitsofreniadiagnoosi tai psykoosidiagnoosi.
Muistan, että kun itse opiskelin kliiniseksi psykologiksi, minulle suorastaan opetettiin, ettei skitsofreniadiagnoosin saaneen ihmisen kanssa pidä koskaan yrittää psykoterapiaa. Sen väitettiin pahentavan hänen tilaansa.
Onneksi tällä alalla on sittemmin tapahtunut monia todella lupaavia edistysaskelia.
Yksi niistä on Open Dialogue eli avoin dialogi.
Se sai alkunsa Lapissa, eikö niin? Se on Pohjois-Suomessa. Muistanko oikein?
Piia: Kyllä, juuri niin.
John: Tiedät siis tästä jo kaiken. Englannissa on juuri julkaistu ensimmäinen laaja tutkimus avoimesta dialogista, ja sen tulokset ovat olleet todella myönteisiä ja lupaavia.
Yksinkertaistettuna ajatus ei ole kovin erilainen kuin aiemmin käsittelemämme perheterapia. Sen sijaan, että hoidettaisiin yksilöä erikseen, pyritään kokoamaan mahdollisimman pian ensimmäisen psykoosijakson jälkeen, tai oikeastaan jo ensimmäisen mielenterveyspalveluihin hakeutumisen jälkeen, yhteen ryhmä ihmisiä, jotka ovat tärkeitä kyseisen henkilön elämässä. Mukaan voi tulla perheenjäseniä, ystäviä ja muita läheisiä.
Terapeutin tehtävänä on auttaa heitä keskustelemaan keskenään siitä, millaisia näkemyksiä ryhmässä on ongelmasta, sen ratkaisemisesta ja niin edelleen.
Tämä ei oikeastaan ole lainkaan uusi ajatus. Uutta on se, että menetelmälle on annettu nimi, se on muotoiltu selkeäksi lähestymistavaksi, sen toteuttamista on jäsennelty ja sitä varten on kehitetty koulutusohjelmia.
Samanlainen ajattelutapa on vahvasti läsnä myös Uudessa-Seelannissa. Olen ehkä puhunut tästä aiemminkin.
Uuden-Seelannin maorien oli vaikea ymmärtää, miksi me valkoiset ihmiset otamme psykoosiin joutuneen ihmisen pois perheensä luota ja haastattelemme häntä yksin. Emme sitten välttämättä kerro perheelle, mitä on meneillään, koska vedomme luottamuksellisuuteen. Meidän näkökulmastamme tämä on ymmärrettävää.
Maorien ratkaisu oli sen sijaan koota kaikki yhteen, suurempi joukko ihmisiä samaan tilaan, ja kysyä: ”Mikä on meidän ongelmamme? Ja miten voimme ratkaista sen?” Ja tämä tapahtuisi kyseisen henkilön itsensä ollessa paikalla.
En ehkä tee avoimelle dialogille täyttä oikeutta tällä kuvauksella, mutta sen perusajatus on nähdä tilanne yhteisenä ongelmana ja tunnustaa kaikkien läsnäolijoiden asiantuntemus. Jokaisella on omat tietonsa ja kokemuksensa, joita hän voi tuoda tilanteeseen tämän ihmisen tai koko tilanteen auttamiseksi.
Tämä vastaa myös siihen kysymykseen asiantuntijan asemasta, jonka nostit esiin, Piia. Avoin dialogi on täysin päinvastainen lähestymistapa kuin ajatus siitä, että asiantuntija tietää parhaiten.
Sen sijaan siinä sanotaan: ”Te kaikki tiedätte, mikä voisi olla parasta. Te elätte tämän ihmisen kanssa. Te tunnette hänet. Te rakastatte häntä. Mitä te ajattelette? Miten voitte auttaa?”
Tällaista keskustelua terapeutti pyrkii edistämään.
Kuvittelisin sen olevan myös hyvin palkitseva rooli silloin, kun menetelmä toimii. Se ei tietenkään sovi kaikille, mutta onnistuessaan se voi olla todella merkityksellinen tapa auttaa.
Soteria-talot
John: Toinen psykoosin hoitoon liittyvä vaihtoehto on Soteria-talo-malli. Se on 1970-luvulla kehitetty lähestymistapa, jonka taustalla oli psykiatri ja radikaali uudistaja Lauren Mosher.
Tässäkin monet parhaista ideoista ovat yksinkertaisia.
Soteria tarjoaa vaihtoehdon sairaalahoidolle. Sen sijaan, että yhteisön sata eniten kärsivää ja muita kuormittavaa ihmistä koottaisiin samaan rakennukseen, ihmisiä tuetaan tavallisissa asuinympäristöissä, esimerkiksi pienissä taloissa, joissa asuu kuusi tai seitsemän ihmistä.
Työntekijöiden ei välttämättä tarvitse olla mielenterveysalan ammattilaisia. Tärkeämpää on tietynlainen kyky olla toisen ihmisen kanssa. Mosher kutsui tätä kyvyksi olla läsnä.
Tarkoitan sitä, että pystyy istumaan ihmisen vierellä ja tukemaan häntä, kun hän käy läpi äärimmäisiä kokemuksia. Ne voivat olla pelottavia sekä kokemuksen läpikäyvälle ihmiselle että sille, joka kuuntelee häntä.
Tärkeää on kyetä olemaan läsnä ilman, että kokee pakottavaa tarvetta korjata tai ratkaista tilannetta. Tarkoituksena on tukea ihmistä hänen käydessään kokemustaan läpi.
En halua pitkästyttää kaikkia käymällä läpi tutkimustuloksia yksityiskohtaisesti, mutta on olemassa hyvää tutkimusnäyttöä siitä, että tämä lähestymistapa toimii.
Oireiden osalta tulokset ovat verrattavissa tavanomaiseen sairaala- ja lääkityspohjaiseen hoitoon. Elämänlaadun suhteen tulokset ovat parempia: ihmisillä on esimerkiksi enemmän ystävyyssuhteita, he palaavat useammin työelämään ja heidän elämässään tapahtuu kaikenlaista myönteistä.
Psykoosin kognitiivinen käyttäytymisterapia
John: Palataan vielä hetkeksi kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan.
Britanniassa Tony Morrison ja muut ovat kehittäneet erityisen psykoosin kognitiivisen käyttäytymisterapian muodon, josta käytetään nimitystä CBT for psychosis.
Kun asiaa ajattelee, kognitiivinen käyttäytymisterapia on menetelmä, jossa tarkastellaan ajattelun vaikeuksia tai epätavallista, haitallista tai virheellistä ajattelua. Siksi se soveltuu hyvin myös psykoosin hoitoon, erityisesti vainoharhaisuuteen.
Sen avulla voidaan lempeästi haastaa ihmisen uskomusten paikkansapitävyyttä. Hän saattaa esimerkiksi uskoa, että naapurit tarkkailevat häntä jatkuvasti tai että jokaisessa ohi ajavassa punaisessa autossa on joku, joka haluaa tappaa hänet.
Tällaisen ajattelun paikkansapitävyyden tutkimiseen tämä terapiamuoto sopii hyvin.
Psykoosin kognitiivisen käyttäytymisterapian tavoitteena ei kuitenkaan ole niinkään päästä oireista eroon, vaan auttaa ihmistä ymmärtämään niitä ja vähentämään niihin liittyvää kärsimystä ja ahdistusta.
Tavallaan siinä siis opetellaan elämään psykoottisten kokemusten kanssa ainakin jossain määrin.
Tämäkin on erilainen lähestymistapa. En varmasti ole kuvannut sitä riittävän hyvin. Voin melkein kuulla Tony Morrisonin sanovan: ”John, tuo ei ole riittävän hyvä kuvaus menetelmästäni!” Mutta Tony, sinun on nyt vain kestettävä tämä.
Menetelmä on loistava, sitä on tutkittu paljon ja se on erittäin tehokas. Se eroaa huomattavasti perinteisestä lähestymistavasta.
Yritän havainnollistaa eroa.
Kun perinteiseen psykiatriaan suuntautunut psykiatri kuulee ihmisen sanovan: ”Kuulen ääniä”, hän saattaa ensisijaisesti rastittaa oikean ruudun ja alkaa heti ajatella skitsofreniaa. Sitten hän etenee sitä diagnoosia ja hoitoa koskevaa polkua pitkin.
Psykoosin kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan perehtynyt ammattilainen puolestaan reagoi aivan eri tavalla:
”Kerro lisää niistä äänistä. Mitä ne sanovat? Kuinka monta ääntä kuulet? Ovatko ne myönteisiä, kielteisiä vai molempia? Kuinka kauan olet kuullut niitä? Mitä ne merkitsevät sinulle? Ovatko ne pelottavia vai auttavatko ne sinua jollakin tavalla?”
Lähestymistapa on täysin erilainen.
Tässä oli siis muutamia esimerkkejä käytettävissä olevista vaihtoehdoista. Niitä ei ole tarjolla niin laajasti kuin toivoisimme, mutta niitä on olemassa, ja niitä on myös tutkittu.
Äänten kuulemiseen keskittyvät vertaistukiryhmät
John: Viimeinen esimerkki ovat äänten kuulemiseen keskittyvät vertaistukiryhmät, eli Hearing Voices -ryhmät.
Niitä ei ole tutkittu kovin paljon. Olemme tehneet jonkin verran tutkimusta kyselyiden avulla, joissa on selvitetty ryhmiin osallistuvien ihmisten kokemuksia.
Nämä ovat pääasiassa muiden ääniä kuulevien ihmisten vetämiä ryhmiä. Niissä ihmiset oppivat toisiltaan, miten he ovat selviytyneet äänten kuulemisesta ja millä eri tavoilla he voivat suhtautua ääniin.
Kyseessä on perinteinen omaehtoinen vertaistukiryhmä, jossa ei patologisoida eikä lääketieteellistetä ihmisten kokemuksia.
Jos minun pitäisi nimetä kaikkein innostavin kehitysaskel tällä alalla, sanoisin, että se on tämä. Olen tietenkin puolueellinen, koska psykoosi on oma erityisalani. Mutta tällä alueella tämä on mielestäni merkittävin asia, mitä viimeisten 20 vuoden aikana on tapahtunut.
Nykyään Hearing Voices -ryhmiä toimii jo noin 25 maassa eri puolilla maailmaa.
Minun mielestäni juuri tämä on oikea suunta. Ja sama pätee myös moniin muihin vaihtoehtoihin, joista olemme puhuneet.
Mutta nyt minä taas puhun liikaa. Anteeksi!
Vaihtoehdot pakkokeinojen käytölle
Piia: Ei hätää. Minusta tuntuu, että olemme saaneet koottua eräänlaisen vaihtoehtojen valikon, josta voi lähteä liikkeelle. On hienoa, että ehdimme keskustella näistä asioista ennen kuin aikamme tänään loppuu. Aika kuluu aina niin nopeasti.
Meidän piti puhua vielä hieman vaihtoehdoista pakkokeinoille. Voisitko kertoa siitä aiheesta vähän lisää?
John: Kyllä. Lyhyesti sanottuna pakottamisella tarkoitetaan yleensä ihmisen sulkemista laitokseen, tahdosta riippumatonta sairaalahoitoa ja pakotettua lääkitystä. Näihin voi kuulua esimerkiksi antipsykoottisen lääkkeen pistäminen vastoin ihmisen tahtoa, mikä on todella epämiellyttävä kokemus.
Pakottamista perustellaan yleensä väkivallan tai itsemurhan uhalla.
Meidän pitäisi kuitenkin huomata, että tutkimusnäyttöä siitä, että psykiatrisen diagnoosin saaneet ihmiset olisivat väkivaltaisempia kuin muut, on hyvin vähän.
On kaksi tilannetta, joissa väkivallan riski saattaa olla hieman suurempi. Ensimmäinen on se, että ihminen on katuhuumeiden vaikutuksen alaisena. Tämä koskee samalla tavalla muitakin ihmisiä.
Toinen on se, että ihminen joutuu väkivaltaiseen yhteenottoon mielenterveyspalvelujen ammattilaisten kanssa.
Jos ammattilaiset tulevat ihmisen kotiovelle esimerkiksi pakottaakseen hänet sairaalaan avohoidon pakkohoitomääräyksen nojalla, ihminen saattaa hyvinkin reagoida väkivaltaisesti.
Siksi on tärkeää tarkastella asiayhteyttä ja sitä, mistä väkivalta oikeastaan johtuu. Ajatus psykiatrisen diagnoosin saaneiden ihmisten väkivaltaisuudesta on suurelta osin myytti, johon liittyy leimaamista. Tietyissä tilanteissa väkivaltaa kuitenkin esiintyy.
Itsemurhariski on hieman erilainen asia.
Mutta keskeinen pointti on tämä: kaikki tähän asti käsittelemämme vaihtoehdot voivat ehkäistä pakottamisen tarvetta, jos niitä käytetään riittävän varhaisessa vaiheessa.
Jos ihminen saa oikeanlaista apua ja mahdollisuuden valita, jos häntä kohdellaan kunnioittavasti ja yhteistyössä hänen kanssaan, tilanne ei välttämättä pääse kehittymään siihen pisteeseen, että hän kokee olonsa niin uhatuksi tai ahdistuneeksi, että hänestä tulee väkivaltainen, tai niin masentuneeksi, että hän haluaa tappaa itsensä.
Kaikki nämä vaihtoehdot voivat siis auttaa ehkäisemään tällaisten tilanteiden syntymistä.
Lisäksi on melko hyvää tutkimusnäyttöä siitä, että pakottamista voidaan vähentää huomattavasti, jos psykiatristen sairaalaosastojen henkilökunta koulutetaan käyttämään tilanteiden rauhoittamisen ja kärjistymisen ehkäisemisen taitoja.
En ymmärrä, miksi tätä ei tehdä kaikilla sairaalaosastoilla ympäri maata.
Minusta tämän pitäisi olla henkilökunnan tärkeimpiä taitoja: miten puhua ihmiselle niin, että hänen olonsa rauhoittuu, sen sijaan että kutsutaan vartijat paikalle ja valmistellaan lääkepistoksia.
Kyse ei ole vain jo kärjistyneen tilanteen rauhoittamisesta, vaan myös sen ehkäisemisestä.
Jos mielenterveysalan ammattilaisia ei kouluteta auttamaan ahdistunutta ihmistä rauhoittumaan, mitä ihmettä he sitten tekevät siinä työssä? Ihmisiä, joilla ei ole näitä kahta perustaitoa, ei pitäisi päästää työskentelemään ahdingossa olevien ihmisten kanssa: heidän pitäisi osata auttaa ihmistä rauhoittumaan jo silloin, kun tilanne alkaa kärjistyä, ja osata purkaa jännitteitä myös silloin, kun tilanne on jo kuumentunut.
Tällaisia ajatuksia minulla on pakottamisesta. Mutta arvelen, että sinullakin on omia näkemyksiäsi tästä, Piia.
Piia: Yksi asia, jonka haluaisin lisätä, liittyy webinaariin Trieste-mallista, jota kuuntelin jokin aika sitten.
Siinä kerrottiin tilanteesta, jossa ammattilaiset käyttivät noin neljä tuntia neuvotellakseen ihmisen kanssa siitä, lähtisikö hän heidän mukaansa. He arvioivat, että tämä tarvitsisi enemmän apua tai tukea voidakseen paremmin.
Heiltä kysyttiin, miksi he eivät vain ottaneet ihmistä mukaansa, kun laki kerran antoi siihen mahdollisuuden.
He vastasivat suunnilleen näin: ”Miksi tekisimme niin? Voisimme ehkä pitää hänet turvassa yhden yön ajan, mutta pitkällä aikavälillä menettäisimme hänen luottamuksensa. Se pahentaisi tilannetta pitkällä aikavälillä.”
Siksi he mieluummin neuvottelivat tuntikausia saadakseen ihmisen lähtemään mukaansa vapaaehtoisesti, ilman pakottamista.
Minua vaivaa pakottamisessa erityisesti se, että ajattelemme lyhyen aikavälin tavoitteita emmekä pitkän aikavälin seurauksia.
Ja jos aloittaisimme ennaltaehkäisystä ja kaikesta siitä, mitä voimme tehdä ennen kuin tilanne pääsee siihen pisteeseen, että ihmistä pakotetaan nykyisen järjestelmän puitteissa, voisimme tehdä niin paljon enemmän. Voisimme toimia näissä tilanteissa paremmin.
Halusin vain lisätä tämän keskusteluun.
John: Se on tärkeä huomio.
Haluaisin myös todeta, että meidän on hyväksyttävä se, että joskus väkivallan tai itsemurhan uhka on todellinen. Kaikista taidoista huolimatta ihmiseen ei aina saada yhteyttä siinä tilanteessa, ja joskus jonkinlainen pakottaminen voi olla välttämätöntä.
Silloin kysymys kuuluu, millaisesta pakottamisesta puhumme.
Ei ole näyttöä siitä, että lääkitys vähentäisi väkivaltaa, ellei ihmistä lääkitä niin voimakkaasti, että hän on käytännössä täysin lamaantunut eikä kykene tekemään mitään.
Ei myöskään ole näyttöä siitä, että sairaalat olisivat turvallisia paikkoja. Monet ihmiset tekevät itsemurhan tai käyttäytyvät väkivaltaisesti sairaalassa tai pian kotiuttamisensa jälkeen.
Jos me, keitä sitten olemmekin, poliisit, mielenterveysalan ammattilaiset tai tavalliset kansalaiset, uskomme aidosti, että joku on juuri tekemässä itsemurhaa tai tappamassa toisen ihmisen, meidän tietenkin täytyy puuttua tilanteeseen ja tehdä jotakin.
Mutta kysyn, onko mielenterveysjärjestelmä paras paikka hoitaa tällaisia tilanteita. Nykyinen toimintatapa ei vaikuta auttavan, varsinkaan pitkällä aikavälillä.
Kuten sanoit, kun pakottamista on käytetty, mahdollisuudet rakentaa terapeuttinen luottamussuhde ovat käytännössä olemattomat. Luottamus on jo rikottu.
Ehkä tällaisia tilanteita pitäisi siis hoitaa jonkin muun tahon kuin mielenterveyspalvelujen toimesta.
Jos on todellinen uhka siitä, että joku tekee murhan, sanoisin, että se kuuluu poliisin vastuulle. Tiedän, että tästä voi joutua vaikeuksiin, koska asia on monimutkainen.
Meidän täytyy kuitenkin tunnustaa, että nykyisin annamme psykiatreille vallan puuttua tällaisiin tilanteisiin. He joutuvat myös vastuuseen, jos jokin menee pieleen.
Meidän on siis kunnioitettava sitä, että he tekevät erittäin vaikeita päätöksiä meidän kaikkien puolesta.
Haluan olla tässä oikeudenmukainen. Minusta nykyinen malli on väärä eikä se auta, mutta tietenkin joskus meidän on tehtävä jotakin turvallisuuden varmistamiseksi.
Ehkä juuri sitä yritän sanoa: nykyinen toimintatapamme ei toimi. Samalla psykiatrit joutuvat hyvin vaikeaan välikäteen.
Haluan siis antaa tunnustusta myös sille, kuinka vaikeassa tilanteessa he ovat.
Lopuksi
Piia: Kyllä. Ennen kuin pyydän sinulta, John, tämän jakson viimeisiä ajatuksia, haluaisin sanoa muutaman asian.
Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan tämä on sarjamme viimeinen jakso. Aiomme kuitenkin vielä keskustella nauhoituksen jälkeen siitä, mitä voisimme tehdä jatkossa ja löytyisikö meiltä muita aiheita, joita voisimme käsitellä yhdessä.
Tässä vaiheessa haluan kuitenkin kiittää sinua sydämeni pohjasta kaikesta ajastasi, ajatuksistasi ja näkemyksistäsi, joita olet jakanut kanssamme. Olen todella kiitollinen myös siitä, että lähdit mukaan tämänkaltaiseen sarjaan.
On ollut ilo tehdä tätä sarjaa kanssasi, riippumatta siitä, jatkammeko uusilla jaksoilla vai emme.
Olen todella kiitollinen siitä, että olet ollut täällä kanssani keskustelemassa näistä aiheista.
Haluan kertoa vielä jotakin henkilökohtaisempaa. Olen ajatellut itseäni, Piiaa, joka olin kauan sitten. Olin silloin todella epätoivoinen ja ajattelin, ettei elämälläni ollut mitään arvoa.
Haluan vain sanoa, että olen niin kiitollinen siitä, etten silloin tehnyt itselleni mitään. Olin nimittäin aidosti sitä mieltä, ettei elämisen jatkamisessa ollut mitään järkeä.
Uskon, että myös se entinen Piia on hyvin kiitollinen siitä, että olet täällä kanssani ja että voimme keskustella näistä asioista ja pyrkiä muuttamaan nykyistä tilannetta edes jollakin tavalla.
Kiitos.
John: Se on todella kauniisti sanottu. Minäkin olen nauttinut näistä keskusteluista.
Minusta on erittäin arvokasta, että erilaisissa tehtävissä toimivat ihmiset voivat keskustella näistä asioista keskenään ja tuoda esiin erilaisia näkökulmia. Arvostan todella paljon tätä mahdollisuutta.
Koska annat minulle viimeisen puheenvuoron, haluan päättää myönteiseen asiaan.
Britanniassa tapahtui viime kuussa jotakin varsin merkittävää. Royal College of Psychiatrists eli Britannian psykiatrien ammatillinen järjestö julkaisi 90-sivuisen raportin tai kannanoton lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Raportin alussa järjestön puheenjohtaja esitti anteeksipyynnön siitä, kuinka väärin psykiatria on toiminut niin pitkään. Anteeksipyyntö koski muun muassa sitä, ettei ihmisiä ole kuunneltu kunnolla, heille ei ole tarjottu traumainformoitua tukea ja terapiaa ja heille on annettu diagnooseja liian hätäisesti.
En olisi koskaan uskonut näkeväni tällaista oman elinaikani aikana.
Se oli aidosti koskettava kannanotto.
Joskus, ja luulen että sinäkin koet näin, tuntuu siltä, ettei mikään muutu eikä edistystä tapahdu. Tämä on kuitenkin todellinen osoitus siitä, että toisinaan edistystä sittenkin tapahtuu.
Halusin siis päättää myönteiseen asiaan.
Kiitos vielä kerran siitä, että kutsuit minut ja käynnistit tämän kaiken. Tämä on ollut hieno kokemus.
Piia: Hyvä. Päätän jakson vielä kertomalla, että lisään linkit verkkosivuille, joilta löydät kaikki tähän mennessä tekemämme jaksot sekä suomeksi että englanniksi. Voit valita niistä kumman version haluat.
YouTubesta löydät myös soittolistan, johon on koottu kaikki sarjan jaksot. Sarjan nimi on Challenging the Medical Model of Mental Health – A Call for Humane, Evidence-Based Services That Respect Human Rights.
Kiitos, John. On ollut todella hienoa saada tehdä tätä kanssasi.
Ja kiitos myös kaikille katsojillemme. Jakakaa tätä sarjaa ystävillenne, jotta yhä useammat ihmiset kuulisivat näistä tärkeistä aiheista.
Kiitos ja hei hei!
John: Hei hei kaikille!
The post Vaihtoehtoja psykiatrian lääketieteelliselle mallille | Professori John Read appeared first on Astetta parempi elämä.